lauantai 31. tammikuuta 2015

Just promise me, you'll always be a friend

I'm a mess right now inside out

Pää lyö tyhjää. Päässä liikkuu monia ajatuksia, mutta mitään niistä ei saa viisaasti ulos.

+
Ed Sheeranin musiikki. Jäähallin cappuchino. Vanessa Paradisin Joe le taxi. Tuleva kevät. Über symppis italiainen kahvila, jossa on maailman paras latte macchiatto. Tuleva Pariisin reissu. Uuden matkalaukun osto. Suomipaketti. Nukkuminen. Lämpösukat. Uusi saippua.

-
Kesärenkaat. Loskaiset tiet. Rahan häviäminen kuin tuhka tuuleen. Väsymys. Sukkien ainainen kastuminen. Aikaansaamattomuus. Ranskalaisten parkkeeraus. Ihmisten kävely kaupungilla patonki kainalossa, josta näykitään koko ajan jotain pientä murusta, KUNNOLLA SINNE SUUHUN! Sähköpostin täyttyminen. Ajan loppuminen kesken. Ajan hitaus.
Ristiriitaisuus.


Käytännössä enää 70 päivää jäljellä. Perhe aloittanut uuden au pairin etsimisen ja minulla into sitä uutta ihmistä kohtaan kasvaa. Toisaalta haikeaa, toisaalta kiinnostavaa. Outo ajatus, että joku muu asuu kohta tässä mun huoneessa. Missähän järjestyksessä hän tulee täyttämään huoneessa olevan lipaston? Laittaakohan hänkin kenkälaatikot vaatekaapin päälle. Tuleekohan hän laittamaan tätä huonetta enemmän itsensä näköiseksi? Entä tuleekohan tytöt ikäivöimään minua? Leikkivätkö he samoja leikkejä? Onko heillä hauskempaa hänen kanssaan? Olenko liian nipo, pitäisikö löysätä sitä kuuluisaa nutturaa?

Viikot menevät ja tulevat ja päivät välillä toistavat toisiaan. Lapsilla vaikeita päiviä, kaikki itkevät, kaikki kirkuvat ja siinä lehmän hermojesi kanssa koitat pitää korttipakan koossa. Kuitenkin huomaat oman vaikutuksen lapsiin ja näet, miten hekin pitävät jostain mistä sinäkin. Pienimmäisen fiilistellessä Vadelmaveneeseen, isompi tykkää She's like a windistä. Ranskankursseilla kaikki on kertausta lukion jälkeen ja koitat ottaa kerrattuja asioita puheesi mukaan solmimalla kielesi merimiessolmulla.

Au pairiksi lähtiessäni mietin, miten aika tulee riittämään yhteydenpitoon kaikkiin kavereihin. Surullisesti aika on kortilla ja välillä on tullut laiminlyötyä yhteydenpitoa. Aina sitä kuitenkin yrittää parhaansa. Nyt alkaa uusi huoli alkaa painaa päälle, miten käy nyt luoduille kaverisuhteille? 
Riittääkö silloinkaan aika?
Pelottava ajatus. Mun viikkoon on muodostunut jo tapoja, Lydia-tiistait ja Anissa-lauantait. Vaikken loppujen lopuksi saanutkaan laajaa kaveriverkostoa, niin mä olen onnellinen tähän tilanteeseen. On minulla Guillaumen, Anissan ja Lydian lisäksi muitakin tuttuja/kavereita, mutta heitä ei niin useasti tule nähtyä. Näihin kolmeen ihmiseen on tässä kerinnyt muodostua side ja pelkään sen siteen katkeamista. Toisena sitten nämä suomalaiset au pairit, joihin on tullut tutustuttua ja tutustumiset jatkuvat. Ilman Lottaa tämä tyttö olisi varmaan jo ajautunut pakkopaitaan.

Au pairina olo  on kasvattanut mua kauheasti, en järky enää pieniä muutoksia elämässä, olen rohkeampi ja kaupassa sen viiden karkkipussin ja megajuustonaksupussin osto Mixu 19 wee pojan kassalta ei tunnu enää missään. Avun pyytäminenkään ei ole enää niin kauhean työn takana.

Ihminen oppii ihmeellisiä asioitaan itsestään, kun vain työntää sinne äärirajoille.
Huomaa kuinka joka solulla voi kannatella kipua.
Huomaa kuinka elämä on juhla.
----------
Tällaista keskiyön pohdintaa. Viikonloppu menee jälleen töissä, huomenna näen Emiliaa ja sen jälkeen tulemme yhdessä meidän luo ja katsotaan varmaankin elokuva tyttöjen kanssa. Sunnuntaina taas Lydia ja hänen kaksi poikaansa tulevat meille ja ajattelin aamusta leipoa tyttöjen kanssa mokkapaloja. Ensi viikon perjantaina lähdetään myös Alpeille jälleen viikoksi, tulemme sunnuntaina takaisin ja sen jälkeen tytöt lähtevät Saksaan ex-aupparilleen neljäksi päiväksi. Mulle sanottiin, että saan mennä mukaan, mutta olenko ihan kauhea, jos en mene? Otan ne menetetyt vapaapäivät takaisin siinä. Suunnitelmia näillekin neljälle päivälle on jo tullut tehtyä. Loppujen lopuksi ensi kuukausi menee hujauksessa, sen jälkeen jäljellä onkin enää kuukausi ja sitten alkaakin kouluihin haut.
Hui.

Bonne nuit tout le monde

perjantai 23. tammikuuta 2015

Viikonloppu Luxissa


Viime viikonloppu menikin Luxemburgin maisemissa. Matkamme alkoi lauantaina puolenpäivän maissa Lydian kanssa, kun starttasimme auton kohti moottoritietä.
ALLEEEEEZ!!! Vaihdu jo, täällä on kaksi lomannälkäistä au pairia liikenteessä. Noh, nämä nälkäiset au pairit joutuivat myös "onnettomuuden" uhriksi. Luxin rajan ylitettyämme mentiin tankkaamaan autoa ja kohta kädessämme oli bensaluukun korkin muoviosa kädessä ja itse korkki autossa kiinni. Ei siinä auttanut kuin kävellä pyytämään apua. Pian sieltä tulikin huvittunut mies kysyen, että mitä me ollaan menty tekemään (veikkaan, että näytettiin just kliseisiltä bimboilta, jotka ei erota kaasua kytkimestä ja bensan laittaminen on utopiaa. Mulla tosiaan korolliset kengät jalassa...höhöö). Meidän prinssimme ei saanutkaan sitä yksin auki, vaan lähti hakemaan järeämpiä aseita ja kaverin mukaan. Siinä aikansa saikattuaan he saivat sen korkin kumiosan irti ja saatiin tankattua auto. HAALLELUUJAH! Et après, c'est parti!

 Ostinko? Noooo ostin tietenkin, niin suloinen!























Host isän sanoin: "Luxemburg on tylsä". Mun tuomio, WRONG. Mä nautin mun ajastani siellä, paikkana vaikutti mielenkiintoiselta ja sain jonkinnäiköisen kuvan muodostettua kahden päivän visiitillä. Meidän couchsurfingista löydetty host oli tosi mukava! Patrick otti meidät hyvin vastaan, lauantaina kun saavuttiin jätettiin kamat meidän huoneeseen, pikainen kotikierros ja lähdettiin kiertelemään keskustaan.
Kierreltiin siellä täällä, nähtiin vanhaa kaupunkia, keskustaa, käytiin kaakaolla, käytiin ostaan macaroneja (l-a-k-r-i-t-s-i on nykyään mun suosikkimaku näissä. Omhhh it was so good) ja juteltiin. Päivä oli aika kylmä ja vilustutin itseni sitten siellä. 
Alkuperäisen suunnitelman mukaan meillä oli tarkoitus mennä illasta käymään baarissa, mutta loppuillasta ei ollut fiiliksiä siihen. Hommattiin japanilaista ja syötiin samalla katsoen Jeff Dunhamia Netflixistä, sen jälkeen katsottiin kotiin rakennetussa elokuvateatterissa (JEP, MUN ON PAKKO SAADA SELLAINEN KANS) elokuva ja ruvettiin nukkumaan. Vaikkei lauantaina lähdettykään "ihmisten ilmoille" enää illasta, niin se ei haitannut mua ainakaan. Oli ihan kiva viettää aikaa vain ollen ja syöden. Meidän hostinkaan kanssa ei tullu awkwardeja hiljaisuuksia, joten kaikki meni paremmin kuin hyvin!

Sunnuntaina suunnitelmissa oli vierailu Vianden linnassa! Matka sinne kesti noin 45 minuuttia, mutta maisemat tekivät siitäkin matkasta miellyttävän. Mulla oli alkava kevätfiilis niin koko ajan, maa vihreänä, aurinko paistoi, peltoa ympäriinsä. Ah, sielu lepäsi. Wikipediasta kopioitua: "Vianden Castle, located in Vianden in the north of Luxembourg, is one of the largest fortified castles west of the Rhine. With origins dating from the 10th century, the castle was built in the Romanesque style from the 11th to 14th centuries. Gothic transformations and trimmings were added at the end of this period. A Renaissance mansion was added in the 17th century but thereafter the castle was allowed to fall into ruins. It has, however, recently been fully restored and is open to visitors."


Linnahan oli käytännössä uudelleen rakennettu 1800-luvulla, jolloin siitä ei ollut jäljellä muuta kuin muurit.
Fun fact, noi reijät seinissä toimivat vessoina menneinä aikoina!
 Linnassa käynti oli mielenkiintoista, pidän muutenkin keskiajasta, niin pientä aikamatkailua. Samana iltana siellä oli myös konsertti, joten saatiin livemusiikkia samalla kun käveltiin. Mun suosikki tuolta linnasta oli keittiö, linnasta löytyi myös muita huoneita, jotka oltiin tehty sen mukaan, jolta ne ennen muinoin näyttivät.

Prinsessat hulmunive hiuksineen ja uljaat prinssit ratsuillaan hylättyämme lähdimme hostimme luota takaisin keskustaan, tällä kertaa näkemään Emiliaa ja muutamaa muuta (loppujen lopuksi meitä oli seitsemän pöydän ääressä?? Hullua miten paljon siellä onkaan suomalaisia ja noh, au paireja yleensäkin) suomalaista au pairia. Käytiin kahvilla ja oli kiva jutustella ja käyttää myös suomen kieltä. Kahvilassa tilaus englanniksi tuntui oudolta ja tartlette ainakin tuli ranskalaisittain lausuttua tilatessa.

Sen jälkeen lähdimmekin Lydian kanssa ajamaan kohti Metziä - mäkin kautta tietenkin mutta joo, nälkä pääsi yllättämään. Kaiken kaikkiaan mahtava viikonloppu takana ja huomenapa se uusi alkaakin!

Tällä viikolla nähtiin Lydian ja Fredrican kanssa, käytiin kiinalais-japanilaisessa syömässä (muutun varmaan kohta sushiksi... tv. lauantaina Anissan kanssa japanilaiseen jälleen menossa Hansu) ja käytiin kenkäkauppoja läpi. Mä jouduin heittämään raa'alla kädellä kaikki mun kengät roskiin, yhissä oli reijät pohjissa, toisesta kanta irronnut ja kolmansista pohja irti edestä. Sanomattakin selvää, että mun sukat ovat saaneet sellaista uintia ettei tosikaan. Ostin yhdet kengät tilalle ja palkan saatuani päätin, että seuraaviin kenkiin satsaan kunnolla. Ei noilla jostain New Yorkerista ostetuilla kengillä mitään tee kovemman kelin sattuessa.

Asioista tulevaisuuteen, 11.4 tämä tyttö jättää Metzin taakseen. Tulevat kesätyöt ja pääsykokeet odottavat Suomessa. Sen jälkeen vietän Pariisissa aikaa, mutta siitä sitten vähän myöhemmin, kun kaikki on laitettu lukkoon!
Mutta yksi asia on selvä ja voinkin sen jo kertoa, syksyllä olisi tarkoitus lähteä uudestaan au pairiksi puoleksi vuodeksi, tällä kertaa tosin Rivieralle, jos perhe löytyy. Hui, ehkä sitä sen jälkeen aloittaisi ne opiskelut..? No, kerkeäähän sitä. Pitää vielä nauttia kun voi!

Palaillaan, bisous

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

On siis kevät

kuljen Hakaniemen rantaan... STAPH

Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja jalkasi eivät kastu loskan vuoksi, koska sitä ei ole. Puiston penkeillä näkee ihmisiä, muutama herttainen mummoparivaljakko istuu penkillä jutellen aamun ruokakaupassa käynnistään. Itse laitat kaulahuivisi suosiolla laukkuusi, koska se on liikaa. Siristelet silmiäsi, koska unohdit aurinkolasit kotiin. Istut penkillä jutellen päivän tekemisistäsi.
Kevät.

No ei vaiteskaan, tammikuussa tässä vielä elellään... Tänään oli vain niin kevätfiilis ettei mitään täällä Metzissä. Oli lämmin, tuuli oli hieman viileä, mutta ei kylmä.  Olin ihan mielissäni ja tuntui, ettei kevääseen ja kesään ole enää kauan aikaa. Mulla on aina ennen joulua niin joulutunnelma ja talvi on se ykkösvuodenaika. Uuden vuoden jälkeen mut valtaa aina kevät-kesä ja sen odotus. En ole koskaan tyytyväinen. Noh, valitus on elämän suola.

Kerkesin jo maalata haavekuvia, kuinka kevääseen ei loppujen lopuksi ole kauaa aikaa ja sitten voisin aloittaakin elämään aktiivisempaa elämää tyttöjen kanssa puistoissa, käydä joskus jätskillä jne. Kunnes sain kuulla, että Metz on tämän kuuluisan Esterin perseen keskipiste ja keväällä sataa ja paljon. MERCI BEAUCOUP.

Myöskin se ihana kevätilma katosi kuin pieru saharaan 20 minuutin aikana, kun kello 15.25 astuin kielikurssin ovesta ulos, satoi siellä jo vettä. Jumalia uhmaten en ottanut kaulahuiviani laukustani vaan jatkoin sinnikkäästi kevään nimeen vannomiseen. Olinhan minä sen kevään jopa haistanut jo. KEVÄT.. KEVÄT, COME BACK!! I NEVER LET GO...

Hoo, ikävää että huomasin kuvan olevan heikohko, mutta kuvaa tämän päivän auppareiden gourmeesta, pastaa ja kaapista-mitä-löytyy kastikkeen kera. Oli hyvää! Kastike toi mieleen kinkkukiusauksen. Syötiin Lydian kanssa myös Suomi-sukulaatia, oli nams.

Tosiaan, lauantaina lähdetään aamupäivästä tämän saksalaisen aupparin kanssa Luxembourgiin. Löydettiin couchsurfingista meille sohva symppiksen oloisen henkilön luota, joka lupautui hieman esittelemään paikkaa meille, mutta myös kertoi olevan 5 min. bussiyhdeyden varrella keskustaan, jos halutaan yksin mennä myös kiertelemään. NO TOTTAKAI! Ollaan ajateltu etsiä baari livemusiikin kera, sunnuntaina nukkua pitkään ja käydä aamupalalla jossain kahvilassa. Muutenkin vain olla ja rentoutua, se me ollaan todellakin ansaittu. Mun viime viikonloppu tosiaan meni töissä isän lähtiessä lauantai-iltana työmatkalla ja äidin ollessa yövuorossa. Tässä tarvitaan jo akkujen latausta ja pian.

Tänään päivä sujui leppoisasti leikkien, aika meni nopsaa. Huomenna onkin luvassa pidempi päivä, mutta eiköhän siinäkin olla pian voitonpuolella.

Olen päiväisen kevään vuoksi katsellutkin vanhoja kuvia kesältä. Mukaan mahtuu ihania hetkiä ja toinen toistaan hiemaisevempia kuvia, jotka eivät päivänvaloa tule koskaan näkemään. Pysyy muistoina. Sunnuntaina ajattelin kysyä isältä, että olisiko mun mahdollista lähteä huhtikuussa pois, koska pääsykokeet tulossa ja noh, tässä on ainakin yksi Pariisin reissu ollut vielä suunnitelmissa toteuttaa!
 Kylpyläsaaren lampaita käytiin katsomassa eräs päivä Jennan ja Janinan kanssa ennen mun lähtöä, tietenkin jäätelöt oli myös pakko ostaa ja nauttia vain olosta.
 Eräs kesäinen yö oltiin yöajelulla ja käytiin rannassa heittämässä leipiä.


Kuvia läksiäisistä, joihin osallistui ihania ihmisiä. Makkaraa, kanaa, maissia, herkkusieniä pekoniin käärittynä salaatin kera. Ah, mun suosikki kombo grillailussa. Näihin ruokaisiin tunnelmiin, tack och adjö!

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Haavekuva, hauras ja haavoittuva

Neljä päivää on jälleen tultua oltu Ranskassa. Fiilikset ovat olleen vaihtelevat. Okei, fiilikset on olleet aika matalalla, mulla on nyt järjetön koti-ikävä. Kaipaan kaikkea kotoa, perhettä, kavereita, tuttuja paikkoja ja pelkästään sitä kodin tunnetta.

Mutta, miten täällä on muuten mennyt? Ihan hyvin, maanantaina alkaa koulut ja olen vietellyt suht rauhallista aikaa nyt. Uutta vuotta juhlittiin kamerunilaisyhdistyksen järjestämissä juhlissa, oli ruokaa ja tanssia, mutta mun väsymyksen myötä en oikein jaksanut tehdä mitään. Söin ja katselin toisten tanssimista. Seuraavana päivänä nukuin melkein yhteen, koska kaksi yötä ilman nukkumista otti omansa. Sinä päivänä ei tehty mitään kummempia, isä ja lapset järkkäilivät leikkihuonetta ja minäkin siinä auttelin alussa. Maanantaina multa myös poistettiin kaksi kauan vaivaamaa viisaudenhammasta ylhäältä, joka on kyllä suuri helpotus. Kipua ei enää ole ja viimeisiä päiviä viedään antibiootin syönnin kanssa.

Perjantaina oli viimeinen lomapäivä ja keksin aamulla ajatuksen viedä tytöt HopLopin tapaiseen paikkaan, jossa käytiin pikkuisen kanssa jo kesällä. Vanhempien mielestä ajatus oli hyvä, joten eikun vain netistä reittiä etsimään, myöskin hostisä neuvoi reitin aamusta (onneksi, ymmärrätte kohta..).
Aamusta leikittiin tyttöjen kanssa mm. värinoitaa ja oli hauskaa. Syötiin ja pikkuisen oli tarkoitus, ettei se nukkuisi päikkäreitä, jotta se menisi illasta aikaisin nukkumaan. Lomalla kerta unirytmit menneet ihan hänekseen ja maanantaiaamu tulisi muuten olemaan suoraan sanottuna sieltä helvetistä vedetty.
Kuitenkin pikkuinen oli vähän väsynyt, joten se yritti pikkuisen nukkua, mutta ei se malttanut, joten se päätyi katsomaan videoita youtubesta. Isompi tyttö leikki sillä aikaa ja mä kirjoitin googlemapsista paperille ohjetta, kuinka mä sinne ajan. Kaikki vaikutti simppeliltä.
Olin ajatellut lähteväni siinä kolmen maissa, mutta kuitenkin puolelta äiti sanoo, että jos me aijotaan sinne mennä, niin meidän täytyy lähteä heti. Olin että ok, pissat, takit niskaan ja pieni välipala ennen lähtöä ja eikun menoksi. Kaikki alkoi hyvin, kunnes lapussa luki "Liity A31". Ajoin tiellä ja näin tien haarautuvan 31:seen (HUOM! Ei A31, 31), joten eikun vilkku ja kääntyminen sinne. Heti tuli ongelma, kun tulikin risteyksen paikka. Tajusin heti, että nyt mokasin. Ajoin vähän matkaa yrittäen löytää parkkipaikkaa ja sen löydettyäni ranskapuhelimella vain navigointia päälle. Mun tuurilla olin vaihtanut mun s3:sen mun ranskapuhelimeksi ja sehän ei nyt muutenkaan tunnu toimivan, joten se jumittui. Jouduin käyttämään omaa puhelintani mobiilidatan avulla (sori äiti ja iskä) ja sen avulla kaikki tuntui järjestyvän. Sehän oli tosin täys susi ja suoralla tiellä käski kääntyä vasemalla Rue Louis-Jean-Francois-Baguette-Baskeritielle. Lopulta mun järki ei enää kestänyt ja päätin löytää reitin itse. Moottoritien kautta Metziin ja eikun uusi yritys.

Aloitin siis matkan lähtöviivalta ja kuinka ollakaan, typerä kun sitä on niin pitihän se uudestaan sinne 31:seen kääntyä ja testata se toinen haara risteyksestä. Sanomattakin selvää, että se ei ollut oikea ja UUDESTAAN palasin moottoritien kautta Metziin. Siinä vaiheessa lapset alkoivat olla hieman hermostuneita. Kolmas kerta toden sanoo, en kääntynyt enää vaan jatkoin matkaa, jolloin mun googlemapsin ohje alkoi jälleen täsmätä ja löydettiinkin paikalle noin. 40-50 minuutin  seikkailun jälkeen. Lapset tykkäsivät paikasta ja käyttivät kyllä kaiken energiansa, itseä lähinnä jännitti vanhempien reaktio, ja lähetinkin isälle viestiä että sanoo äidille kaiken olevan OK, koska mun ranskapuhelin lakkasi toimimasta. Saatoin hieman vetää alakanttiin ton seikkailuajan kun siitä kerroin, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Tosiaan, ensimmäinen kertahan tämä ei ole, kun jotain sattuu ajaessa, aikaisemmat voitte lukea tästä.

Eilen olisi tarkoitus ollut lähteä perheen kanssa Brysseliin katsomaan hostisän siskon vauvaa, mutta perjantaina olin illasta sairaana, joten sanoin jääväni kotiin parantelemaan. Eilen näin sitten Guillaumea ja kävin ostamassa maitoa, muroja ja kouluun evääksi sellaisia sosejuttuja. Tänään heräilin siinä 12 maissa ja laitoin pyykit kuivumaan ja söin. Nyt odottelen hostien palaamista, josta mulla ei ole harmainta aavistustakaan.

Pieni hengähdystauko ennen arjen alkamista, ehkä tämä oma aika tuli ihan tarpeeseen. Ensi viikolla ajattelin käydä teettämässä valokuvia ja ostaa muutaman kehyksen, jotta saan vähän tästä huoneesta kotoisamman. Myöskin Guillaumelta pitäisi ottaa lainaan viritin, jotta saisin viimein alettua harjoittelemaan ton kitaran soittoa. Muita suunnitelmia on nyt tammikuussa Lydian kanssa Luxembourgiin lähtö viikonlopuksi! Siitä myöhemmin paremmin lisää, kun saadaan kaikki asiat varmistettua.

Heipsan!

Ihmisiä kiinnostaneet kirjoitukset