maanantai 29. syyskuuta 2014

Aurinko se paistaa risukasaankin

Viikko jälleen mennyt. Miten tää aika meneekin näin nopeasti, en ymmärrä. Vastahan Pariisin reissuun oli yli kuukausi ja nyt siihen on enää KOLME kokonaista päivää!! I'm so happy.
Viime viikossa on mun elämä saanut uuden kulkusuunnan, mä olen löytänyt kavereita! Viime lauantaina muhun otti eräs opiskelija täältä yhteyttä ja nähtiinkin samana iltana. Käytiin hänen kanssa ensin mäkkärissä jäätelöllä ja siitä suunnattiin pyörähtämään baarissa. Otin kirsikkaolutta ja uskokaa tai älkää, NAM! Toisen kaverin löysin myös netistä ja hän on myöskin opiskelija täällä.



 Lauantaina kävin ensimmäisenä (mä en oo kertonut mun blogista ja nää nimiasiat menee vähän, et en tiiä XD) A:n kanssa teellä, toi bubble tea oli kyllä hyvää! Sen jälkeen kierreltiin Metziä, käytiin tollaisessa über söpössä kaupassa ja juteltiin. Sen jälkeen näin Guillaumea ja käytiin katsomassa Sin City elokuvateatterissa. Se oli hyvä leffa (Joseph Gordon-Levitt, no words needed), 3D tosin otti vähän silmiin kun piti keskittyä niin paljon ja oltiin vähän liian kaukana, joten se kunnon fiilis jäi vähän vajaaksi. Kaikin puolin viime viikko meni hyvin ja mun fiilikset on kohonnut aika lailla nyt tänä aikana, johtuen juuri siitä, et mä en koe olevani enää yksinäinen. Eihän niitä kavereita paljoa ole, mutta eiköhän se tästä lähde sujumaan.
Sunnuntaina nuorin tyttö juoksi mun huoneeseen tullessaan kotiin ja huusi HANNAA, HANNAA TU ES OU?? ja ojensi tän mulle sanoen, että tää on mulle. Mun sydän suli, se oli niin söpöä.
Moix kaikille täältä Ranskanmaalta! Mut ei, en ole surullinen niin kuin kuva antaa olettaa, piti vain pakollinen naamanvääntely tehdä johonkin suuntaan.

Huomenna käyn ostamassa jotain kivaa Pariisiin, alan suunnittelemaan mitä mä sinne otan mukaan, iloitsen, lagailen menemään ja koitan edistyä ranskan kanssa. Oon mä kehittynyt, mutta edelleen olen aika toivoton tapaus. Mun kielikurssikin on mitä on, pääsen sinne kerran viikossa, jes.

Mutta, nähdellään!

lauantai 20. syyskuuta 2014

Ricky was a young boy

Heräsin aamulla yksinäisen lelun huutoon leikkihuoneesta. Se loppui omia aikojaan ja toisti sen kerran sen jälkeen. Nousin sängystä puoli kymmenen maissa ja kävin laittamassa pyykit kuivumaan, jotka laitoin eilen pyörimään. Söin aamupalan ja tulin kirjoittamaan postausta -edelleen yöpaidassani.
Mitä tämä on? - Vapaa viikonloppu.

Perhe lähti häihin ja minä jäin talonvahdiksi. Tästä aamuhimmailusta tulee mieleen koti, mutta yksi asia on muuttunut, en osaa nukkua enää pitkään. Kotona varmaan kääntäisin vielä kylkeä tähän aikaan aamusta lauantaina tai vaihtoehtoisesti köllöttelisin vaan tyytyväisenä sängyn pohjalla. Ulkona paistaa aurinko ja avoimesta ikkunasta tulee raikasta ilmaa mun huoneeseen, mitähän sitä tänään kehittelisi? Kotona varmaan sopisin jotain tekemistä kavereiden kanssa, viimeistään illasta lähdettäisiin voitaisiin lähteä käymään paikallisessa. Täällä on vain se yksi ongelma, mun yksinäisyyteen ei tullut muutosta kielikurssinkaan myötä, siellä kurssilla ei kerta ole mun ikäisiä ihmisiä. Ainoastaan keski-ikäisiä ihmisiä. Oon koittanut Facebookista löytää ihmisiä, tuloksetta. Tein myös couchsurfingiin profiilin ja ei mitään. Tämä on mun elämän ensimmäinen kerta, kun mulla oikeasti ei ole kavereita. Eilenkin lähdin vain kävelemään kaupungille ja istuin yksin jonkun patsaan juurella, tää yksinäisyys oikeesti on ihan niin syvältä kuin olla ja voi. On mulla toisia auppareita, joiden kanssa juttelen, mutta kun he asuvat niin kaukana. Ei mulla täällä Metzissä ole ketään, kenen kanssa voisin esim. nyt lähteä kahville tai vaihtoehtoisesti puistoon piknikille, illasta mennä istumaan iltaa jonnekin, puhua tai edes kuulua jonnekin.

Tänään menen varmaan vain ostamaan kuulokkeet ja uuden palleron tragukseen. Entä sitten? Otan varmaan kirjan mukaan ja menen lukemaan sitä jonnekin. Lonely is the word.

 Mun kirjahyllyssä on tällainen lokero, jossa on ranskaksi kirjoja. Ehkä alan noita selailemaan vähitellen, että tottuisi tähän kieleen ihan todenteolla.
 Kävin yksi päivä kirjakaupassa ja ostin sieltä tämän ranskaksi! Hui. Ostin myös Tähtiin kirjoitetun virheen englanniksi, oli ihana.
 Myöskin eräs levykauppa sai tililtäni hupenemaan 20 euroa, en voinut vastustaa kiusausta.

 Myös hyvin taiteelliset päivän asu -kuvat. Toi paita on mun suosikki, voisin pitää sitä päällä joka päivä, ei vain kehtaa.



 Mä oon jo kauan halunnut tehdä mustikkapiirakkaa, tarkemmin mustikkarahkapiirakkaa. Mutta maitorahkan olemattomuuden takia, jouduin hylkäämään ajatuksen. Päätin kuitenkin antaa Lidlille mahdollisuuden, jos siellä olisi ollut. Otin sitten google mapsista reitin ja lähdin kävelemään -ja se ei ollut helppoa. Mulla meni tohon matkaan melkein tunti, menin kahdesti väärään suuntaan ja kun viimein saavuin Lidliin, niin eihän siellä nyt TIETENKÄÄN ollut maitorahkaa. Sniif, miten mä selviän ilman sitä, se on hyvää.



 Kotimatkalla harrastin hieman luontokuvailua. Noi jännät leijat on tosi kauniita mun mielestä, niitä on vielä enemmänkin eri puissa.

Hain lapset koulusta ja tehtiin niiden kanssa piirakka valmiiksi. Nam nam, oli se hyvää, vaikken saanutkaan tehtyä sitä rahkapiirakkaa.

Kirjoitin rauhassa tätä postausta, kunnes ovisummeri soi, nopeasti vaatteet niskaan ja huhuilemaan kuka siellä, ei vastausta. Noh, nyt on yöpaitakausi lopetettu, joten ehkäpä kohta olisikin aika suunnata kohti kaupunkia. Palaillaan!

ps. Yksi onnellisuuden aihe on tulossa, meinaan enää YKSI KOKONAINEN VIIKKO, KUNNES LÄHDEN PARIISIIN AVEC LOTTA!! Viimeinkin jotain sosiaalista elämää mun niin tämän gifin kuvaamaan elämään:

tiistai 9. syyskuuta 2014

Socially awkward penguin

Se olen minä. Mulla on tähän menessä sattunut tilanteita, joissa en ole kuin voinut henkisesti facepalmata itselleni. Onneksi en ole yksin tämän pinguuden kanssa, mutta muut pingut ovat Suomessa ja pingutilanteita tulee siis kärsittyä yksin.

Kaikki tekee mokia ja se ei ole väärin, välillä vain ei kestä sitä omaa tyhmyyttään/mokailuaan. Voisin kertoa muutaman tapahtuman, mihin itse olen törmännyt. Ei nämä nyt mitään pahoja ole, eikä edes hauskoja. Ehkä. Heh..... he.

Mulla meni kuukausi, ennen kuin koin valaistumisen noiden ikkunapaneelien kanssa, siihen asti suljin ne niin hyvin, että aurinko alkoi valaisemaan aina huonettani.

Vähän sen jälkeen, kun saavuimme Metziin, huomasin käytävällä katoamisilmoituksen kadonneesta kissasta. Eräänä lauantaina nukkuessani ikkuna auki, heräsin aamuyöstä kissan nau'untaan. Illalla kun suljin myös parvekkeen oven paneeleja kuulin kissan nau'untaa. Olin varma, että se kissa on jossain lähettyvillä, mutta suljin vain parvekkeen oven. Tätä toistui monesti ja aloin jo hieman huolestua, että entä jos se kissa on pudonnut esim. jonnekin onkaloon, josta se ei pääse enää pois. Sitten eräänä aamuna löysin sen kissan, joka suinkaan ei ollut kissa, vaan mun parvekkeen ovi. Kun ton oven avaa, se päästää sellaisen kissaäänen. Onneksi oon niin tuppisuu, etten ollut kertonut perheelle huoliani tästä kadonneesta kisulista.

Jännitän kauheesti asioilla käymistä. Rohkaistuin tässä yksi päivä käymään kampaamossa ja menin eka sisään ja sanoin tyyliin kaikille yksitellen bonjour. Jäin sitten seisomaan ovelle, kun en nähnyt vapaata ihmistä. Sitten sinne tiskin taakse tulee nainen ja ajattelin: "TARTU HETKEEN, HANNA!!", ja lähdin häntä kohdin kaameesti palpattaen, että terve haluaisin ostaa... KOOIJGOIFMBONROIEDJGMoGOKSMON, kunnes törmäsin johonkin ulkonevaan hintalappuun ja meinasin vetäistä erään hyllyn alas tavaroineen. Siinä sitten yrittää pelastaa niitä tippuvia (Ok, ei onneksi ollut montaa, mutta kivan äänen päästi ja jos olisin jatkanut kävelyä niin silloin olisi kyllä hylly putsattu) tuotteita samalla jotain pardonia sanoen. Halusin ostaa shampoon ja hoitoaineen JA lisäksi hopeashampoon. Kysyttäessä merkkiä sanoin ihan sama, selittäessäni haluavani hopeashampoon, mulle tarjottiin jotain extrahoitavaa shampoota. Ei. Hoitoaineen selityksestä ei tullut mitään. Poistuin kampaamosta hopeashampoon ja hiuksiin jätettävän hoitsikan kera, ei mennyt niinkuin Strömssössä.

Italiassa mentiin syömään ravintontolaan, jossa saatiin italialaiset menut. Jos ranskaksikaan ei meinaa sujua, niin entä sitten italiaksi? Päätin että joo otan vaan jonkun ja sanoin sen sille tarjoilijalle. Hän sitten kysyi, että ravioli? ja menin hämilleen. Sain aivopierun ja käsitin raviolin samantyyliseksi, kuin ratatouille. Multa kysyttäessä, että otanko lihan vai minkä, menin niin hämilleen että vaihdoin ruuan ja otin vain jonkun muun, minkä joku muukin oli ottanut.

Ylipäätänsä, jos multa kysytään jotain tai kerrotaan, meen niin hämilleni etten tajua mistään enää mitään. Aina joudun pyytämään toistaa kysymyksen ja vastauksen antaminen on työlästä. Eilen koitin selittää suomalaista keittiötä. Arvatkaa onnistuiko? Alkaa eellä ja loppuu iihin.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, heipsan!


maanantai 8. syyskuuta 2014

Aikamatka viime kuukauteen


Se tuntematon:

Luvassa kuvia ja hieman tekstiä. Sen jälkeen olemmekin ajan tasalla.

Alpeilla ollessamme mentiin eräänä päivänä käymään Briançonin vanhassa kaupungissa. Mä pidin siitä, tollaiset pienet kadut (kunhan ei tarvitse autolla ajaa) ja vanhat rakennukset kiehtovat. Kierreltiin siellä, käytiin katsomassa eräs kirkko ja myös syötiin krepsit, mä tosin en jaksanut syödä sitä kokonaan ja kolme vuotias veti omansa kokonaan???



Uhh, laatu

Sukalaa-banaani! Oli kyllä ällömakea ja suuri



ITALIA
Italiassa käytiin katsomassa Pisan kaltevaa tornia, Luccassa, Firenzessä, rannalla ja eräässä toisessakin kaupungissa, jonka nimeä en enää muista. Rakastuin siihen mökkiin, missä oltiin. Oisin voinut jäädä asumaan siihen, se oli pieni ja suloinen ja pihalla oli suuri puutarha, oliivipuita joka puolella ja myös mm. viikunapuu.



Pisa:


 Lucca:




Missä olivat Rick ja Evelyn O'Connell, jotta oltaisiin saatu jotain actionia?




Firenze:



 Buti:
Toiseksi viimeisenä päivänä käytiin katsomassa tollaisella lintupolulla lintuja. Ei niitä paljoa näkynyt.
Lauantaina lähdettiin aamusta ajamaan ja yövyttiin lähellä Sveitsiä olevassa mökissä, se oli suuri ja siinä oli suuri piha. Mökin omistaja oli hieman omanlaatuinen (lue: oli vinsku maistunut) ja puhua palpatti Italiaksi, vaikka kukaan meistä ei pahemmin ymmärtänyt. Seuraavana aamuna lähdettiin ajamaan kohti Metziä ja saavuttiin sunnuntai-iltana tänne. Maanantaina ei tapahtunut mitään ihmeellistä ja tiistaina alkoivat koulut. Pienemmällä on huomiseen asti lyhyemmät päivät, kun se on ollut totuttelua kouluun. Keskiviikkona alkaa hänelläkin lukujärjestyksen mukainen päivä (tosin keskiviikkona molemmilla tytöillä loppuu koulu 12) ja torstaina siis saan koko päivän siihen puoli neljään asti tehdä mitä haluan.

Mulla alkaa huomenna myös kielikurssi ja oon siitä innoissani, jos sitä viimeinkin saisi jotain sosiaalista elämää. Lauantaina kävin myös vähän shoppailemassa, pientä morkkista rahan suhteen havaittavissa, mutta kaikki tuli kyllä tarpeen.
Mukaan tarttui kahdet kengät, neljät housut, paita, syystakki, reppu (!!!!! hyvästi muovipussit kun pieneen laukkuun ei mahdu puistotarvikkeet), huivi ja satikka. Jos sitä nyt siihen Pariisin asti olisi ostamatta mitään, mun tilat alkavat kohta loppumaan. Kohta tosin voisi heivata kesävaatteet jo jonnekin piiloon, ei täällä enää shortseissa tulisi mieleenkään lähteä ulos.

Palaillaan, heipsan!

// Päivitystä, suru tuli puseroon, mun kielikurssi alkaakin VASTA 16. PÄIVÄ.......... Mä olin jo innoissani kuten lapsi ennen Joulupukin tuloa tai kuten lapsi karkkikaupassa. Nyt oon niinku lapsi, joka odottaa sitä pukin tuloa lahjoineen hmmmmpphhff.

tiistai 2. syyskuuta 2014

Nothing lasts forever, even cold November rain

Ensimmäinen mietepostaukseni oli ennen tän pestin alkamista. Kokemukset lapsista eivät olleet kovin raskaita ja ajatuksia koristivat kultareunukset glittereillä ja sateenkaarten päällä lentävät yksisarviset. Ensimmäiset päivät menivät hieman sumussa, sitten alkoi hieman selvetä ja nyt oon oppinut sinällään jo perheen tavoille. Mutta mitä tämä todellisuudessa on ollut?
Siinä vaiheessa kun lapsi huutaa kurkku suorana ja isosisko rupeaa mukaitkemään jumalattomalla äänellä, saa oikeasti laskea mielessään kymmeneen. Siinä vaiheessa kun lapsi lähtee juoksemaan susta karkuun pyörätiellä eikä pysähdy. Mun ranskalla ei kovin uskottavia kieltoja jne. esitellä, joten joskus on tullut ihan pattitilanne, kun kukaan ei tottele. Ääntä on joutunut korottamaan, mutta en mä pienille lapsille viitsi edes ruveta huutamaan kurkku suorana. Toi gif on tähän mennessä paras gif, jonka oon löytänyt ja joka kuvastaa jokapäiväisiä tilanteita.

Kun multa kysytään miten menee, niin en mä viiti aina ruveta valittamaan. Blogissa olen kertonut pintapuolisesti asioista ja jättänyt asioita kertomatta. Tosiasia on vain se, että ei tää niin helppoa ole, mitä kuvittelin. Pieni lapsi ja sisarusten ikäero näkyvät asioissa. On mulla hyviäkin hetkiä, sitä en kiellä ja nautin täällä olosta. Mun ajatukset voi olla senkin vuoksi tällaisia, koska ei mulla ole kavereita ja se alkaa hieman jo syödä miestä.
Kaikki on vain ihan kysymysmerkkinä ja saan koko ajan analysoida mielessäni ja kehitellä kysymyksiä. Mun pitäisi puhua perheen kanssa, se on vain vaikeaa. Haluaisin kuulla, mitä mieltä he ovat mun aupparoinnista, koska mä en todellakaan tiedä olenko täyttänyt heidän odotukset. Mutta toisaalta, tuskin täydellisyyttä on olemassakaan, kaikkia ei voi miellyttää ja kaikki ei miellytä kaikkia. Ehkä mä pääsen lähemmäksi tän perheen kanssa, kun saan sujuvuttuutta mun ranskaan, puhuminen ääneen on edelleen todella vaikeaa, vaikka se mielessä (omasta mielestä) menisikin hyvin.



Suurin ongelma on ollut ehkä kuitenkin se ulkopuolisuuden tunne, joka valtaa mut ajoittain. Kaupungilla muut kävelevät ihmisten kanssa, mä yksin. Oon jo tottunut puhumaan käytännössä lapsille ja aikuisten ranska on vaikeaa. Mä vaan olen ja puhun lapsille, välillä kysyn jotain, saan vastauksen ja vastaan että okei, koska en osaa jatkaa. Täällä ollessani kaikki varmaan on saanut kuvan, että oon tosi hiljainen, vaikka mielessä oiskin paljon sanottavaa. En vain kykene vastaamaan nopeasti ja ajattelemaan lauseita samalla tahdilla mitä muut.

Haluaisin viettää aikaa omaikäisten kavereiden kanssa, nauraa ja oikeasti keskustella joidenkin kanssa kasvotusten, mutta niiden löytyminen tuntuu ihan utopistiselta ajatukselta. Netistä oon koittanut löytää harrastuksia, mut en vaan hallitse asiaa. Mä en viiti koko aikaa vaivata tätä perhettäkään mun tälläisillä "pienillä" ongelmilla. Mulla olisi kasa kuvia viimeisiltä viikoilta, mutta mä en jaksa vain kirjoittaa niistä mitään, koska se vaatisi erilaisen asennoitumisen, jota nyt ei ainakaan löydy.

On päiviä, jolloin kaikki menee hyvin, mutta on myös päiviä, kun mikään ei suju.  On hetkiä, kun tunnen onnistuvani ja hetkiä jolloin en. Nyt lohduttaudun otsikon ajatuksella, ehkä tämä tilanne on vain ajoittainen.
Toivottavasti vuoden lopussa olisi fiilis, että mä onnistuin.

Ihmisiä kiinnostaneet kirjoitukset